I might be back

IMG_6087.jpg

Blogi…
Blogi…
Blogi…

Sana kaikui mielessäni kävellessäni eräänä heinäkuisena päivänä bussipysäkille ja kuulosti etäisesti tutulta. Tiesin tietysti mikä blogi on, mutten ollut ihan varma, miten sana liittyi millään tavalla omaan arkeeni ja miksi moinen sana kummitteli päässäni. Kunnes sitten tajusin, että minullahan on blogi jossakin bittiavaruudessa pölyttymässä. Blogi, jonka perustin muuttaessani Kanadaan ja jonka nimesin numeroilla ja aikamääreillä. Blogi, jota en ollut ajatellut kuukausiin. Yrittikö mieleni kertoa, että sen pariin olisi hyvä taas palata?

Vuosi 2018 on ollut melkoinen, enkä oikein ymmärrä, minne se on kadonnut. Ulkona on lämmintä ja aurinkoista, kalenteri kertoo syyskuun olevan jo viikon vanha ja silti minusta tuntuu kuin olisimme vasta alkuvuodessa. Se on hämmentävää. Minua viisaammat osasivat kertoa, että aika kuluu vielä nopeammin, mitä vanhemmaksi tulen. En tiedä, miten sellainen on lainkaan mahdollista. Kuulostaa fysiikan lakien uhmaamiselta, täydelliseltä scifiltä.

Blogi on siis unohtunut. Ja silloin kun olen sen olemassaolon hetkittäin muistanut, on tämä koko alusta tuntunut maailman vähiten tärkeältä asialta. Jossakin vaiheessa kesää, kun mietin, miksi minulla tuntui olevan niin vähän aikaa esimerkiksi pyykinpesun kaltaiselle ylellisyydelle, laskin kirjoittaneeni vajaan kuukauden aikana viisi saarnaa, tukun toimituspuheita, muutaman lehtiartikkelin, opetuspuheita ja vielä muutaman sellaisen sivun, jotka putoavat kategoriaan ’muut puheet’. Ja tehnyt lisäksi vähän muitakin töitä. Näppäimistö sauhusi toisinaan kellon ympäri. Koin, ettei minulla ollut enää yhtään mitään sanottavaa. En osannut olla mitään mieltä yhtään mistään, enkä intoutunut edes väittelemään elokuvista, vaikka tilaisuuksia tarjoutui. Ne harvat sanat, jotka työjuttujen ohella jaksoin näppäillä, kirjoitin Netflixin hakupalkkiin tai lähetin WhatsApp-viestinä Suomeen.

Mutta sitten, erään kiireisen iltapäivän keskellä pari kuukautta sitten, aloin kaivata kirjoittamista. Se tuntui hullulle, koska… no, ks. edellinen kappale. Minä kirjoitin lähes tauotta ja silti kaipasin sitä elämääni lisää! Kaipaukseni tosin kohdistui hyvin tietynlaiseen kirjoittamiseen. Halusin taas alkaa tuottaa tekstiä, joka olisi lopulta vain minua itseäni varten. Jota kirjoittaessani minun ei tarvitsisi juurikaan käyttää energiaa miettiäkseni, millaiseen tilaisuuteen olisin tekstini kanssa menossa tai mikä on se yksi, lyhyeen lauseeseen tiivistyvä ydinajatus, jonka haluan kuulijoille välittää. Ja juuri siksihän tämän blogin aikoinaan perustin – itsereflektioterapiaksi suuren elämänmuutoksen äärellä. Ihan vain itseäni varten. Tietysti on kiva, jos tätä joku jaksaa lukea – en kai muuten julkaisisi tätä kaikkien nähtäville – mutta at the end of the day itseni takia minä näitäkin rivejä kirjoitan.

Tätä paluuta blogin pariin piti silti tuon bussipysäkkireissun jälkeen vähän kypsytellä, vaikka kirjoitin tämän tekstin alkuperäisen version jo pari kuukautta sitten. Vasta nyt tuntui, että on aika. En minä tiedä, onko minulla vieläkään kovin paljoa sanottavaa. En tiedä, ehdinkö päivittää blogia kovinkaan aktiivisesti. Mutta ainakin minulla on taas edes jonkinlaista kiinnostusta avata WordPress. Ja juuri nyt se riittää.

Advertisements

Ensimmäinen vuosi

26233201_10156037115338555_5177826400229502220_o.jpg

Huhuu – lukeeko tätä blogia vielä joku? Työkiireet ja pieni miniloma Torontossa ovat pitäneet poissa blogialustan ääreltä, vaikka asiaa toki olisi ollut. Töiden kanssa on edelleen pientä kiirusta, mutta katkaistakoon hiljaiselo tällä pikapostauksella, joka on oikeastaan kopio viime viikolla Facebookiin kirjoittamastani statuspäivityksestä. Tämän postauksen otsikkokin on mahdollisimman mielikuvitukseton. Pieni huijaus sallittakoon, sillä kirjoitin tekstin alunperin juhlistamaan 11. tammikuuta täyteen tullutta ensimmäistä vuottani Sudburyssa. Kanadaanhan saavuin jo edellisenä päivänä, mutta koska minä ja matkustaminen emme ole kovin mutkaton yhdistelmä, pääsin uuteen kotikaupunkiini vasta vuorokautta myöhemmin. Ensimmäisen vuoden tunnelmista, opeista, iloista ja suruista aion kirjoittaa vielä paremmalla ajalla lisää tuorettakin tekstiä ainakin yhden postauksen verran, mutta nyt lämmitetään vanhat lauseet uudelleenkäyttöä varten:

Vuosi sitten istuin Toronton lentokentällä katsomassa aamun valkeamista. Takana oli yli vuorokausi matkustamista ja lentokentän lattialla nukutut parin tunnin yöunet, edessä vielä hetki matkustamista ja uuden elämän aloittaminen Sudburyssa.

Vuosi on ollut hullu ja välillä vaikeakin. Elämä alkoi viime tammikuussa monella tapaa alusta: hiljalleen oli rakennettava uudet sosiaaliset verkostot, totuttava uuteen kaupunkiin ja kulttuuriin, löydettävä tie ruokakauppaan ja pesutupaan, totuttava hankaliin vesihanoihin ja rakennettava rutiininsa uudelleen. Hermo on joskus mennyt ja hetkittäin töitä on ollut vähän liikaa. Välillä oli kohdattava niin syvä suru, etten sen seurauksena muista kesästä oikeastaan mitään. Kylmä kai oli, satoikin kuulemma normaalia enemmän.

Mutta vuosi on ollut muutakin kuin uuden opettelua ja kipua. Kirjoitin vuoden 2016 lopulla, että takana on ehkä elämäni hienoin vuosi. Ja niin olikin ollut. Sitten tuli 2017 ja näytti, miten homma hoidetaan. Kulunut vuosi on nimittäin ollut myös elämäni ehdottomasti onnellisinta aikaa. Työni – josta olen aina nauttinut – on tullut minulle entistä rakkaammaksi. Olen mielestäni kasvanut pappina huimasti ja – kiitos seurakuntalaisteni – ymmärtänyt jotakin syvää omasta kutsumuksestani. Olen päässyt matkustelemaan ja tapaamaan uusia ihmisiä ympäri Kanadaa. Elämäni on rikastunut yhä syvemmällä arjen ekumenialla. Olen päässyt tekemään asioita, joista en osannut Suomessa haaveillakaan: osallistumaan alkuperäisväestön round danceen, ihastellut putoavaa vettä Niagaralla ja saanut kunnian olla itsenäisyyspäivän juhlassa pääpuhujana. Olen viettänyt lukuisia aamuja ihaillen upeita värejä auringon maalaamalla taivaalla, tuskaillut lokakuun lopun helteissä ja hihkunut onnesta paukkupakkasissa. Olen ostanut liikaa kirjoja ja vuorannut kotini Star Wars -tuotteilla ja jopa ruuilla – banaaneissakin kun on SW-tarra. Olen rakastunut Kanadaan, ihmisiin täällä ja oppinut ihan valtavasti omasta kulttuuristani ja siitä, mitä suomalaisuus on. Se syvä surukin vei lopulta kokemaan sellaista lähimmäisenrakkautta, jota en tiennyt olevan olemassakaan, mutta jossa todella sain kohdata Jumalan. Se rakkaus kantoi kesällä ja kantaa tänäänkin.

Ensimmäisen Kanadan-vuoteni jälkeen voin sanoa, etten vieläkään ihan täysin usko tätä kaikkea todeksi. Päivittäin minut valtaa epätodellinen olo siitä, että minua on siunattu tällä kaikella. Mutta sen uskon, että olen löytänyt oman paikkani. Paikan, joka tuntuu hyvältä. Joka tuntuu kodilta. Johon ikävöin ollessani muualla.

On aika siistiä olla minä.

Rakkauskirje isänmaalle

Täällä Sudburyssakin on tänään juhlittu 100-vuotiasta Suomea – ja millä tavalla. Runot, yhteislaulut ja mieskuoron esitykset – erityisesti aina niin upea Veteraanin iltahuuto –  herkisti suuressa juhlaväessä varmasti jokaisen. Minulla oli kunnia pitää juhlassa puhe. En normaalisti jännitä tällaisia tilaisuuksia, mutta myönnän, että tämä erityisen tärkeä merkkivuosi lisäsi paineita. Kun pohdin, miten pukisin sanoiksi sen, mitä Suomesta, Suomelle ja suomeksi haluaisin sanoa, päädyin kirjoittamaan rakkauskirjeen. Yleensä tällaiset kirjeet jäävät lähettäjän ja vastaanottajan välisiksi, mutta tämän kirjeen haluan jakaa teidän kanssanne.

24879356_10155940253188555_1577522924_o.jpg

Rakas Suomi,

Mietin pitkään, mitä sinulle tänään, suurena juhlapäivänäsi, sanoisin. Jos haluaisin pitää puheeni lyhyenä, sanoisin vain, että rakastan sinua. Se olisi totta ja tiivistäisi kaiken olennaisen. Mutta minä kuulun savolaisten heimoon, eikä meitä tunneta lyhytsanaisuudesta. Siksi minäkin haluan sanoa sinulle enemmän.

Usein kun ajattelen sinua, ajattelen perhettäni, kotiseutujani ja ystäviäni. Mieleeni tulevat tutut kuvat tuhansista järvistä, kesäillan tuulessa heiluvista koivuista ja yöttömästä yöstä. Mutta kun ajattelen sinua tänään, näen mielessäni hämärän hirsimökin ja sen tuvassa istuvan syntymäpäiväsankarin. Se olet sinä. Sinuun on vaikea tutustua, etkä sinä puhu paljoa, mutta sinä myös tarkoitat jokaista lausumaasi sanaa ja sille, jonka päästät lähellesi, tarjoat ikuisen ystävyytesi. Sinä et päästä lapsiasi aina helpolla, vaan panet meidät hankkimaan ruokamme routaisesta maasta, hellit meitä räntäsateilla, kovilla pakkasilla ja monta kuukautta kestävällä pimeydellä. Mutta samalla sinä teet meistä sisukkaita ja oikealla tavalla nöyriä ja opetat meidät pärjäämään missä tahansa. Sinun kädessäsi on juhlapäivänäkin ruisleipä, sellainen jo hieman kovettunut, jonka syödäkseen on nähtävä vähän vaivaa, koska se on juurevaa ruokaa omasta maasta ja muistuttaa siitä, ettei moni asia tule elämässä helpolla. Sinä käyt 100-vuotiaanakin risusavotalla ja palaa sitten saunomaan, koska tiedät, että suurin onni tässä elämässä on kätketty yksinkertaisiin asioihin. Käsissäsi on kovettumia, sillä elämä on merkinnyt raskaitakin vaiheita. Jotkut sanovat, että olet juro, mutta minä tiedän, että se on harhaluulo. Sillä hirsimökin hämärässäkin sinun silmissäsi näkyy myös puhdas ilo, innostus tulevasta ja tahto tehdä vielä suuria asioita. Suomi, tällaisena minä sinut tänään näen.

Kansakuntana olet vielä nuori, mutta olet silti ehtinyt kokea paljon. Itsenäisen elämäsi alkuvaiheet eivät olleet helppoja. Lapsesi riitaantuivat keskenään ja jouduit katsomaan, kuinka veli vuodatti toisen verta. Hieman myöhemmin jouduit jälleen itkemään lastesi tähden, kun he pommikoneiden ulvoessa laittoivat henkensä alttiiksi puolustaessaan sitä itselleen kaikkein rakkainta – sinua. Vapautesi tähden olit valmis menettämään paljon. Etkä sinä rauhankaan aikana ole aina helpolla päässyt: kouluissa on ammuskeltu, on sattunut suuronnettomuuksia ja talouslama on murjonut sinua toisinaan kohtuuttoman kovaa. Näissä hetkissä sinut on punnittu. Joku olisi ehkä luovuttanut, murentunut ja tullut kyyniseksi. Mutta et sinä. Sinä käärit hihasi, ryhdyit työhön ja luotit siihen, että yhdessä kaikesta selvitään. Että vielä koittaa hetki, jolloin aamun kirkkaus voittaa yön vallat. Ja niin on aina käynyt. Uskomattomalla tavalla, ehkä sillä kuuluisalla sisulla, sinä nousit köyhyydestä maaksi, jonka kouluja, äitiyspakkauksia ja terveydenhoitoa ihastellaan ympäri maailmaa. Sinä uskot tasa-arvoon, jossa jokaiselle on suotava samat mahdollisuudet ja jossa pääministerin ja köyhän yksinhuoltajan lapset voivat käydä samaa koulua. Tarjoat lapsillesi vapautta olla, matkustaa ja ilmaista mielipiteensä, sinä koulutat meidät ilmaiseksi, virvoitat meidän sielumme puhtaalla luonnollasi ja pidät kiinni siitä, että vangeillakin on oikeus ihmisarvoiseen kohteluun, koska sinä tiedät, etteivät nämä asiat ole itsestäänselvyyksiä vaan niistä on maksettu kallis hinta. Sinä haluat antaa lapsillesi vain parasta, oli se sitten ajatus kaiken ihmiselämän arvokkuudesta, hyvin hoidettuja metsiä tai tasaisia autoteitä. Minulle sinun itsenäisyytesi ei siksi olekaan ensisijaisesti sodan muistelua, vaan aivan erityisesti uskoa rehtiyteen ja valmiuteen tehdä paljon työtä hyvien asioiden eteen. Ja tätä minä sinussa rakastan.

Sinä ehkä kysyt, miten voin sanoa rakastavani sinua, kun olen kuitenkin päättänyt lähteä pois luotasi ja löytänyt kodin kaukana sinun tutuilta rannoiltasi. Niin, minä olen kaukana, enkä voi luvata palaavani takaisin. Mutta en minä ole kokonaan lähtenyt. Elämäni tärkeimmät ihmiset asuvat edelleen sinun luonasi ja osa minusta itsestäni on haudattu sinun multiisi, kun rakkaat ovat poistuneet tästä elämästä liian varhain. Älä siis hetkeksikään luule, etteikö rinnassani edelleen palaisi rakkaus sinua kohtaan. Minähän kannan sinua mukanani joka hetki! Sinä olet antanut minulle kädet, jotka eivät pelkää työtä ja sydämen, joka jokaisella lyönnillään uskoo rehellisyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja elämän yksinkertaiseen kauneuteen. Sinä olet antanut minulle suomalaisen sielun, joka ei säikähdä hiljaisuutta, löytää kotinsa metsästä ja kaipaa usein epäinhimillisen kuumaan, pieneen huoneeseen, jossa voi lyödä itseään koivunoksilla. Sinä olet antanut huulilleni kummallisen, ihanan äidinkielen. Kielen, jota juuri kukaan ei tässä maailmassa puhu, mutta jolla minä rukoilen, suutun ja rakastan. Kielen, johon kuuluu sanoja kuten hölökynkölökyn, löyly ja noniin, joita on mahdotonta kääntää vieraille kielille tai selittää ulkomaalaiselle, mutta joista suomalainen sydän tunnistaa omansa heti. Minä ajattelen sinua joka aamu, kun juon kahvini suuresta Iittalan mukista. Ajattelen sinua aina seisoessani suojatien edessä odottamassa punaisen valon vaihtumista, vaikkei autoja näy mailla eikä halmeilla. Sinä opetit, että säännöistä pidetään kiinni ja siksi minä seison ja odotan lupaa ylittää tie, vaikka nämä paikalliset katsovat minua pitkään ja ihmetellen. Minä ajattelen sinua aina kun vietän yhteistä jumalanpalvelusta seurakuntaperheeni kanssa sinulta opittuja perinteitä noudattaen. Ja tunnen sielua vavistelevaa ylpeyttä joka kerta saadessani ilmoittaa tulevani pienestä pohjoisesta maasta, joka on erikoinen sekoitus itää ja länttä, joka rakastaa surumielistä musiikkia, juo liikaa kahvia ja jonka kesä täyttyy oudoista kansanhuveista, joissa kannetaan eukkoja, istutaan muurahaispesissä tai potkitaan jalkapalloa suolla. Siksi vakuutan sinulle, rakas Suomi, että minä olen ehkä kaukana sinusta, mutta sinä et voisi olla lähempänä minua.

En voi tänä juhlapäivänä olla luonasi, mutta haluan päättää kirjeeni antamalla sinulle lahjan. Tarkemmin sanottuna kolme neuvoa. En minä tiedä, olenko minä mikään neuvomaan sadan vuoden kypsään ikään ehtinyttä, mutta neuvon silti, sillä minä toivon syvästi, että tulevaisuutesi voisi olla hyvää ja onnellista aikaa.

Koska rakkaus ei pelkää puhua vaikeistakaan asioista, sallinet minun aloittaa sanomalla, että sinä et ole täydellinen. Ei kukaan ole. Sinullakin on omat ongelmasi, joiden korjaamiseksi on tehtävä vielä paljon työtä. Ensimmäinen neuvoni onkin, uskalla puhua. Uskalla puhua niistäkin asioista, joista mieluummin vaikenisit. Sillä jos liikaa lakaisee maton alle, tulee matosta iso möykky, johon kompastuessaan kaatuu ja satuttaa itsensä. Uskalla puhua ongelmista vanhustenhoidossa, homekouluissa ja saamelaisten oikeuksissa, sillä vain siten voit löytää ratkaisuja ja jatkaa entistä vahvempana. Muista se, mitä Paasikivi sanoi, sillä se on totta: tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.

Toinen neuvoni on, ole avoin uudelle. Pahat kielet yrittävät vakuuttaa, että sinun tulee pelätä kaikkea uutta ja erilaista. Mutta minä sanon sinulle, syleile uusia mahdollisuuksia. Sillä vain vahva ja itseensä luottava kansakunta voi tehdä niin. Ja sinähän olet sellainen, etkö olekin? Kaukaa ja lähellä ihmiset ovat ymmärtäneet sinun erityislaatuisuutesi ja tulleet luoksesi turvan, työn tai rakkauden perässä rakentamaan uutta elämää. Avaa hirsimökkisi ovi, ota heidät vastaan, rakasta heitä, opeta heidät tuntemaan se turvallinen ja omistaan huolehtiva Suomi, jonka minä tunnen. Älä pelkää vaihtaa ruisleipää silloin tällöin uusiin makuihin, älä säikähdä vieraita kieliä äläkä sulkeudu kuoreesi uuden edessä vaan ole rohkean utelias.

Viimeinen neuvoistani on ehkä tärkein: ole ylpeä siitä, mitä sinä olet. Ole ylpeä lapsistasi maailmalla, sillä mekin olemme ylpeitä sinusta. Mieti vähemmän sitä, mitä muut sinusta ajattelevat, sillä sinun arvosi ei ole siinä, kuinka monta mitalia keihäskisoista tai hiihdosta tulee, voitatko Ruotsin jääkiekossa tai mainitaanko sinut maailmalla. Sinun arvosi on siinä, että ei ole ketään toista sinun kaltaistasi. Kaikesta, mitä olet saavuttanut ja siitä, mitä olet, on syytä iloita. Ei vain tänään, ei vain Maamme-laulun soidessa, ei vain silloin kun patsaita ja vesiputouksia ympäri maailmaa valaistaan sinun väreilläsi vaan myös huomenna, ensi viikolla ja kymmenen vuoden päästä. Ole ylpeä, sillä sinulla on siihen aihetta. Siksi minä tänään todella laulan, ettei ole vettä, rantaa rakkaampaa. Siksi minä sinua tänäänkin rakastan.

Onnea, Suomi.

Yhtä juhlaa

23113213_10155838372918555_676321807_o
Dynamic Earthin PumpkInferno-näyttely vei kurpitsankaiverrustaiteen ns. nextille levelille.

23113248_10155838367723555_527684764_o
Wal-Martista saattoi jo viikkoja sitten löytää monta rekkimetrillistä halloween-asuja.

23112831_10155838367903555_1535224573_o23112865_10155838367608555_1500702263_o23134805_10155838367458555_859220233_o
Oranssi on tämän kauden ehdottomasti suosituin väri.

23131214_10155838367348555_142546283_o
Halloween-aiheisessa perhekirkossa sai mm. heitellä hämähäkkejä seittiin.

Tässäkin blogissa on muutamaan otteeseen todettu ulkomaille muuttamisen panevan elämän monella tapaa uusiksi, kun elämässä vaihtuvat sellaiset pikkuasiat kuten ympäröivä kulttuuri, paikalliset tavat, kieli ja asuinympäristö. Ehkä hiukan vähemmälle huomiolle ovat jääneet ne ihan arkipäiväisen pienet muutokset, joita muuttaja myös kohtaa. Puhelimen kontaktilistalle ilmestyy uusia nimiä, lempparipyykinpesuaineestaan joutuu luopumaan ja esimerkiksi A4-kokoisille papereilleen on tässä letter-koon maassa suht haastavaa löytää kansiota.

Yksi muutos, jota olen viime aikoina pohtinut paljon, liittyy juhlapyhiin. On nimittäin niin, että maata vaihtamalla elämästä luonnollisesti katoaa muutama kansallinen merkkipäivä, joitakin tulee tilalle ja osa niistä, jotka pysyvät menossa mukana, vaihtavatkin kalenterissa paikkaa. Esimerkiksi isänpäivää juhlitaan kyllä Kanadassakin, mutta jo kesäkuussa. Minun kokemusmaailmassani isiä on siis jo tältä vuodelta juhlittu (juu, toki jokainen päivä on isänpäivä ja ystävänpäivä ja niin edelleen), joten joudun pinnistelemään muistaakseni onnitella omaa isääni parin viikon kuluttua. Vähemmän juhlava, paikkaa vaihtanut merkkihetki ovat kesä- ja talviaikaan siirtymiset. Kesäaikaan siirryttiin Kanadassa pari viikkoa ennen Suomea ja kun Suomessa on jo siirrytty talviaikaan, me liitymme joukkoon vasta tulevana viikonloppuna. Minulla on suomalainen seinäkalenteri, joten olo on toisinaan hieman sekava, kun puolet kalenteriin painetuista merkinnöistä ja huomautuksista joutuu sivuuttamaan täysin merkityksettöminä. No, otetaan tämä hyvänä aivojumppana.

Uusia juhlia elämääni on tullut muun muassa kiitospäivän ja 1. heinäkuuta vietettävän Canada Dayn myötä. Tänä vuonna tuo itsenäisyyspäivään verrattava juhla oli erityisen merkittävä, sillä modernin Kanadan synnystä tuli kuluneeksi 150 vuotta. Ironista kyllä, olin tämän Kanadan merkkipäivän aikaan Suomessa ja kun kotimaani joulukuussa täyttää 100 vuotta, minä osallistun ilonpitoon pitämällä juhlapuhetta täällä Sudburyssa. Ehkä minun on lähdettävä ensi vuonna vaikkapa Tallinnaan juhlistamaan 100-vuotiasta Viroa – maata, jonka myös kodikseni tunnen – päästäkseni pääkallonpaikalle edes yhdessä juhlassa. Menee tietysti vielä hetki ennen kuin näillä paikallisilla juhlilla on minulle minkäänlaista  painoarvoa. Ennen lokakuun alussa vietettyä kiitospäivää minulta kyseltiin, miten aion juhlistaa tai onko minulla suunnitelmia. Mutta en minä ollut varautunut etukäteen mitenkään. Ehkä ensi vuonna sitten.

Muutettuani Kanadaan ihmettelin sitä, että kaupat ovat tasaisin väliajoin maanantaisin kiinni. Selvisi, että noin kerran kuukaudessa täällä nautitaan long weekendista, jolloin maanantai muuttuu vapaapäiväksi. Suomalaisesta tämä arkipyhien runsaus tietysti tuntuu suurelta ylellisyydeltä, mutta tämän käytännön tarkoituksena on muun muassa tasata sitä, etteivät kesälomat täällä välttämättä ole sitä suomalaisen leppoisaa neljää viikkoa. Kansallisten, koko Kanadaa koskevien juhlapäivien lisäksi provinssit saavat itse määritellä, mitkä juhlapyhät ovat lakisääteisiä vapaita. Näitä Statutory Holidaysin nimellä kulkevia päiviä ovat täällä Ontariossa esimerkiksi Family Day, Victoria Day ja kiitospäivä. Ja koska tiedän, että janoatte nippelitietoa juhlapäivistä, kerrottakoon, että Ontario on Kanadan ainoa provinssi, jossa tapaninpäivä on lakisääteinen vapaapäivä.

Oma lukunsa tässä asiassa ovat vielä juhlat, jotka ovat tuttuja Suomessakin, mutta joiden sisältö on täällä vähän toinen. Esimerkiksi tuttu ystävänpäivä on täällä selkeästi romanttissävytteisempi kuin Suomessa. Erityisen ajankohtainen juhla juuri nyt on tietysti halloween. Vaikka se tietysti tunnetaan Suomessakin ja vaikka sitä jonkin verran juhlitaankin, on suomalainen halloween tämän kanadalaisen rinnalla pelkkää puuhastelua. Koristeet, asut, rekvisiitat ja valtavat karkkisäkit ilmestyivät kauppoihin jo viikkoja sitten ja ihan pikkurahallakin saa kaikenlaista. Olen ihastellut monien kotien etupihoilla ja ovenpielissä olevia koristeita, joihin on selkeästi panostettu. Harmittaa, etten oikein kehtaa pysähtyä kuvaamaan niitä. On hautakiviä, hämähäkinseittejä, ”Crime scene”-nauhoja, kaiverrettuja kurpitsoja, hirviöitä ja pääkalloja. Katukuvassa näkyy upeita asuja, joissa pienintäkään yksityiskohtaa ei ole jätetty huomiotta. Tiedän, että halloweenia pidetään Suomessa usein ”amerikkalaisena humputuksena”, jonka pelätään syrjäyttävän pyhäinpäivä. Mutta halloween on täällä ihan normaali osa elämää, eikä estä sitä, että meidänkin seurakunnassamme juhlitaan pyhäinpäivää sunnuntaina normaalisti.

Niin ja vaikka suomalaiset juhlat ja merkkipäivät tuppaavat aika tehokkaasti täällä unohtumaan, kyllä minä Kanadassakin olen juonut kahvit Minna Canthille, suomen kielelle, Kalevalalle ja kumppaneille. Kiitos sen seinäkalenterin.

Vieraalla maalla kaukana

22532192_10155788159748555_1930087132_o

Joitakin viikkoja sitten lähdin ostamaan lamppua palaneen tilalle. Ihan tavallinen arjen askare, johon ei liittynyt mitään erikoista. Vain kaino toive siitä, ettei tarvitsisi kokata pimeässä. Jostakin kumman syystä minua silti hymyilytti koko matkan. Ihmetellessäni, mistä oudon hyvä fiilikseni oikein johtui, saavuin tietyömaalle. Katu, jota pitkin olisin normaalisti kävellyt, olikin kadonnut.  Tilalla oli vain suuri kuoppa, valtava kasa soraa ja muutama keltainen kaivinkone. Olisin voinut harmitella montaa asiaa – pölyä, meteliä tai sitä, että nyt pitäisi kiertää takaisin sinne, mistä tulinkin. Pitkä ylämäki odottaisi. Mutta ei minua harmittanut. Päinvastoin. Sitä ammottavaa kuoppaa katsellessani minulle nimittäin äkkiä valkeni, miksi oloni oli vähintäänkin onnellinen. Minä olin taas Kanadassa. Kotona.

Puolitoista kuukautta. Niin kauan on siitä, kun palasin Suomesta Sudburyyn. Palattuani tein blogiin kuvapostauksen lomastani ja kirjoitin, että loman aiheuttamaa tunnemyrskyä oli mahdotonta taivuttaa sanoiksi. Oli prosessoitava. Oli analysoitava. Otettava etäisyyttä ja vedettävä henkeä. Ajattelin tuolloin tarvitsevani ehkä kaksi viikkoa voidakseni ilmaista sen, miltä Suomessa oleminen ja sieltä lähteminen, rakkaiden kanssa vietetty aika tai metsässä haahuilu tuntui. Vaan eipä se kaksi viikkoa riittänyt mihinkään. Vielä näin pari kuukautta myöhemminkin tunnen olevani aika solmussa sen kanssa, mitä lomastani sanoisin. Olen kuitenkin alkanut ajatella, että ehkä tämä solmu ei aukeakaan odottamalla. Ehkä virheeni olikin siinä, että päätin odottaa jonkinlaista selkeyttä ja suurempaa ymmärrystä ennen kuin kirjoittaisin asiasta mitään. Kun oikeasti on niin, että juuri sanat – kirjoittaminen ja puhuminen – ovat minun tapani prosessoida asioita, hahmottaa maailmaa ja omaa paikkaani siinä. Siksi nyt on aika ottaa härkää sarvista ja yrittää edes aavistella, miksi neljä viikkoa kotimaassa veti minut jonkinlaiseen outoon takalukkoon. Mitään jäsentelyn taidonnäytettä tai sanallisen ilmaisun ilotulitusta tuskin on luvassa, mutta katsotaan, josko tästä jonkun tolkun saisi.

Kirjoitin tässä tekstissä, että ostaessani keväällä lentoliput lomaani varten, päästelin ilmoille riemunkiljahduksia. Loma Suomessa perheen, ystävien ja tuttujen maisemien syleilyssä? Miten mahtavaa! Tein bullet journaliini oikein aukeaman, johon lisäsin monta listaa siitä, mitä lomalla pitää tehdä, ostaa, syödä ja nähdä ja keiden kanssa istua alas kuulumisia vaihtamaan. Odotin liikuttuneena kiireettömiä lomapäiviä, torikahveja ja sitä, kuinka pääsisin maalle ja saisin kerätä mustaviinimarjoja lehmien kävellessä viereisellä pellolla. Kaikkea tätä sain tehdä ja kokea. Söin raejuustoa, marjoja ja ruisleipää niin paljon, että melkein hävettää. Viivyin metsälenkeillä kiirehtimättä minnekään, rakastaen jokaista metsän ja sateen tuoksun täyttämää henkäystä. Kävin Tallinnassa ja Prismassa. Jopa tallinnalaisessa Prismassa.

Kaikkea tätä olin halunnut, odottanut ja toivonut. Ja silti – kahden viikon jälkeen – koko loma alkoi ahdistaa minua. Samaan aikaan kun kirosin matkalaukkuelämää, haaveilin kuitenkin Kanadan kiertämisestä. Huomasin törmänneeni klassiseen ongelmaan ja alkaneeni suorittaa lomaa. Juoksin pää kolmantena jalkana milloin missäkin ja hoin, että nyt pitää nauttia tästä kaikesta. Ihan väärä lähestymistapa, jos jostain haluaa nauttia. Eihän iloa tai rakkauttakaan voi pakottaa. Mutta loman suorittaminen ei edes ollut suurin murheeni. Vielä paljon isompi ongelma oli se, että minulla oli Suomessa valtavan syvä vierauden tunne. En tuntenut kuuluvani siellä oikein mihinkään.

Useat paluumuuttajat ovat kertoneet minulle, että ulkomaille lähtö ja uuteen kulttuuriin sopeutuminen on lopulta usein paljon helpompaa kuin paluu Suomeen. Vuonna 2013 asuin Virossa hetken aikaa. Vain joitakin kuukausia, mutta silti luulen ymmärtäväni, mistä paluumuuttajat puhuvat. Lähtiessään osaa asennoitua menevänsä jonkin vähän vieraan pariin, tekee taustatyönsä ja näkee vaivaa löytääkseen oman paikkansa uudessa. Kotimaahan palatessaan sitä ehkä ajattelee solahtavansa helposti joukkoon. Mutta vaikka osaisi kielen, tuntisi kaupungit ja osaisi olla juttelematta tuntemattomille, ei vuosien poissaolon jälkeen oikein voi palata takaisin tismalleen samaan. Ja jos kaikki muu olisikin täysin ennallaan, lähtijä/palaaja itse on todennäköisesti muuttunut. Kun on käynyt läpi ison sisäisen prosessin, kulttuurishokit, sopeutumiset ja myllerrykset, suhde siihen asuinmaahan tulee kokemukseni mukaan helposti aika vahvaksi. Sitä oppii uuden tavan ajatella ja jäsentää arkeaan. Virossa minuun kyllä iski kulttuurishokki, mutta kotiinpaluu oli minulle paljon rankempi. Siitäkin huolimatta, että asuin Tallinnassa vain hetken aikaa. Luulen, että koin lomallani jotakin samankaltaista. Vaikka minulla on kalenteri, aivot ja ymmärrys siitä, että elämä on todennäköisesti edennyt Suomessa ihan normaaliin tahtiin jopa minun lähtöni jälkeen, silti joku osa minussa odotti palaavansa tilanteeseen, jossa yhtään mikään ei olisi muuttunut tammikuun jälkeen. Näitä ajatuksia olen jo avannut enemmän tässä postauksessa. Ja kyllä. Minä ymmärrän, ettei Suomi ole maana tai yhteiskuntana poissaollessani ehtinyt muuttua kovin radikaalisti ja että suurin muutos tammikuuhun verrattuna oli todennäköisesti sää – silloin satoi ja oli harmaata ja lomallani… no, satoi ja oli harmaata, mutta puissa sentään oli lehtiä. Ja silti, vaikka kaikki oli samaa, kaikki tuntui kovin vieraalta.

Keskeytän tässä kohtaa. Muutin Kanadaan tammikuussa ja lomailin elokuussa. Siinä välissä tein yhden ylimääräisen piipahduksen Suomeen. Olin siis lomani aikaan asunut Suomen rajojen ulkopuolella vasta seitsemän kuukautta. Jos tarkkoja ollaan, jopa vähän alle. Olen ensimmäisenä valmis myöntämään, että alle vuosi tuntuu naurettavan lyhyeltä ajalta muka vieraantua maasta, jonka syleilyssä on syntynyt, oppinut kävelemään, saanut koulutuksensa, rakastanut, surrut, nähnyt elämän kauniit ja karut kasvot ja kasvanut omaksi itsekseen. Maasta, jossa minulle kaikkein tärkeimmät ihmiset asuvat ja jonka multiin on haudattu liian aikaisin lähteneiden rakkaiden kanssa iso pala minusta itsestäni. Ja silti, kun kävelin Helsingin keskustassa, istuin junassa tai suosikkikahvilassani, usein ainoa ajatukseni oli, ettei minun paikkani enää ole Suomessa. Ympärillä oli paljon hyvää ja silti minä kaipasin kotiin.

Ehkä tässä kaikessa onkin syy sille, miksi tämän tekstin kirjoittaminen on tuntunut mahdottomalta. Päässäni kun on soi kysymys saako näin tuntea. Totta kai saa. Mutta samalla kertaa olo on syyllinen siitä, että minä ihan todella huokaisin onnesta ja helpotuksesta, kun pääsin taas takaisin Kanadaan. En ehkä halunnut myöntää itselleni – tai kenellekään – että olen onnellinen täällä, poissa Suomesta.

Minulta kysytään usein kaipaanko takaisin. Tai, jos ihan tarkkoja ollaan, kysymys esitetään usein muodossa ”Sulla on varmaan ikävä Suomeen”. Vaikka kysyjät eivät ehkä sitä tarkoitakaan, minulle tulee aina sellainen olo, että minulla pitäisi olla ikävä. Että minun olisi jossakin vaiheessa näiden kuukausien aikana jo pitänyt kaivata kotiin niin, että sattuu. Niin ei ole käynyt. Kun sain Suomesta alkukesästä suru-uutisia, välimatkan jokainen kilometri tuntui kipeänä iskuna sielussa. Olisin ollut valmis vaikka kävelemään Suomeen. Mutta silloinkaan en tuntenut koti-ikävää. Kun minulta kysytään ikävästä, minun on fyysisesti mahdotonta vastata suoraan. Päädyn aina selittelemään jotakin siitä, kuinka helppoa nykyaikana on pitää yhteyttä tai kuinka minulla ei ”oikeastaan kovin usein” ole ikävä. Oikeasti minun tekisi mieli sanoa, ettei minulla ole lainkaan ikävä takaisin. Mutten sano, koska pelkään sen olevan sanaton viesti siitä, että Suomessa asiani muka olivat jotenkin huonosti tai ettei minulla ja rakkaillani muka olisi kovin hyvät välit. Suomessa asiani olivat enemmän kuin tosi hyvin, elämä onnellista, työ äärimmäisen mieluista ja ihmissuhteeni kunnossa. Ja silti nyt, täällä Sudburyssa, on helpompi olla.

Suomessa mietin paljon, mistä tämä kaikki johtui. Mistä johtui se, että kaukainen pikkukaupunki Kanadassa – sellainen, josta vajaata kahta vuotta aikaisemmin ollut kuullutkaan, jossa en tuntenut työn ulkopuolelta juuri ketään ja jonka kadut olivat vasta hiljalleen alkaneet tuntua tutuilta – tuntui enemmän kodilta kuin maa, jossa olin koko elämäni ollut. Kunnes sitten istuin iltaa ystävieni luona. Kiireettömässä hetkessä ruokapöydän äärellä – yhdessä niistä, joiden aikana en suorittanut lomaa tai kaivannut Kanadaan – vastailin kysymyksiin ja kerroin uudesta arjestani. ”Kuulostaa siltä, että elämä on siellä jotenkin yksinkertaisempaa”, ystävä totesi minua jonkin aikaa kuunneltuaan. Ja silloin minä tajusin, mikä minua tänne veti takaisin.

Sudburyssakin on rahanahneutta ja kateutta. On kodittomuutta, rakkaudettomuutta ja rikkinäisyyttä. Sudbury ei ole paratiisi. Elämän yksinkertaisuus ei liity helppouteen tai siihen, että suurin yhteiskunnallinen ongelma olisi, järjestetäänkö kaupungin piirakkamarkkinat* sunnuntaina vai lauantaina. Minulle elämän yksinkertaisuus on siinä kokemuksessa, että täällä ja tässä ympäristössä voin olla se, kuka olen. Minulla on paikka tässä yhteisössä, johon tunnen täydesti kuuluvani. Enkä nyt tarkoita pelkästään seurakuntaa tai kristittyjen perhettä vaan myös tätä kaupunkia. Yhteys toisiin ihmisiin on elämän ehto ja täällä tuota yhteyttä on helpompi luoda ja ylläpitää. Täällä voin elää pappisidentiteettiäni todeksi ihan täysin, täällä voin ilmaista itseäni kuten tahdon, kehua tuntemattoman Batman-paitaa tai ajautua hedelmäosastolla yllättäen keskusteluun Yhdysvaltain ulkopolitiikasta. Täällä ihmismassat, bussipysäkkien liikkuvat mainokset tai valotaulut eivät luo keinotekoista kiireen tuntua. Sitä, joka lomalla ja Helsingissä asuessani teki minut ajoittain sairaaksi. Täällä koen olevani jotenkin enemmän kiinni niissä asioissa, joita elämässä arvostan.

Siispä lomani loppuajat ajattelin, että Kanadaan palattuani en taida ihan heti tulla takaisin Suomeen. Hassua on se, että kun aloin tätä ajatusta mielessäni pyöritellä, aloin myös törmätä sattumalta tuttuihin kaduilla, urheiluvaateliikkeissä ja busseissa. Kun asuin Helsingissä, näin ehkä kerran kymmenessä vuodessa jonkun tutun sattumalta Sokoksen rullaportaissa. Nyt tuttuja tuli vastaan jopa useita kertoja päivässä. Alkoi tuntua siltä, että jätin jäähyväisiä. En vielä ole tehnyt päätöksiä mihinkään suuntaan, eikä minun tarvitsekaan. Voihan olla, että jo ensi viikolla olen toista mieltä. Mutta jo lomallani aloin ajatella, ettei minua kiusaa vähääkään ajatus siitä, etten muutamaan vuoteen kävisi Suomessa. Enkä ainakaan vielä ole tullut toisiin aatoksiin. Suomi saattaa nyt joutua odottamaan.

Sen tiedän, että sama euforinen olo, joka minua Kanadaan palattuani sen tietyömaan äärellä ihmetytti, ei ole vieläkään kadonnut. Kun eilen pääsin kotiin 15-tuntisen työpäivän jälkeen rättiväsyneenä tietäen, että aamulla olisi taas lähdettävä aikaisin, ajattelin vain olevani äärimmäisen onnellinen. Onnellinen saadessani olla nimenomaan täällä, tehdä täsmälleen sitä, mitä rakastan ja olla juuri näiden upeiden ihmisten ympäröimänä. Kirjoitin aiemmin, että palattuani hautajaismatkalta ”suhteeni uuteen asuinmaahan ja -kaupunkiin olikin aika toinen kuin lähtiessä. Arvostin monia asioita paljon enemmän ja moni sellainen asia, joka oli aiemmin ärsyttänyt, ei kiusannutkaan enää.” Näin kävi nytkin. Erossaolo teki jo aiemmin kukoistaneelle suhteellemme erittäin hyvää. Absence makes the heart grow fonder.

En tiedä, mihin elämä kuljettaa, mitä se tuo tullessaan tai vie mennessään. Mutta juuri nyt minulla on sellainen olo, että tämä Kanada taitaa olla sen verran erityinen tapaus, että lienee syytä katsoa tämä kuvio loppuun asti. Jutusta tämän kaverin kanssa voi nimittäin tulla vielä vaikka mitä.

 

* Ei täällä taida piirakkamarkkinoita olla.

On ilmoja pidelly

22118925_10155750345468555_444403980_n22117849_10155750345513555_1350244295_o22139766_10155750345523555_627898985_o22119495_10155750345518555_441444066_o

In Canada, the real emotional energy and resulting passionate debate revolve around the weather (and when we say weather, we mean, of course, ”winter”). Although Canadians try to minimize their contact with winter at any cost, they do love to talk about it. It is never cold enough for Canadians. Hence the question: “Cold enough for ya?” – the inevitable answer being ”Are you kidding? It’s only minus 50 out. This is nothing. When I was up in Timmins, it was minus 800 jillion, at least.” Self-deluded regarding their endurance, self-congratulatory in their masochism, Canadians are a breed apart. When it comes to winter, they are legends in their own minds.”
– Will Ferguson & Ian Ferguson: How to Be a Canadian

Sää. Tuo small talkin kulmakivi, kiusallisten hiljaisuuksien pelastaja ja aihe, josta riittää taivasteltavaa vuoden ympäri. Tai no, siellä missä lämpötila on jatkuvasti leppoisat 22 astetta plussan puolella, ei säästä kai kamalasti riitä juteltavaa. Mutta Kanadassa sää tarjoaa jatkuvasti puheenaiheita. Eikä ihme.

Minulta on usein kyselty, että no millainen sää siellä Sudburyssa on. Lyhyt vastaus on, että pääpiirteissään samantapainen kuin Suomessakin. Mutta vaikka täälläkin on neljä selkeää vuodenaikaa, paikalliset sääolosuhteet eroavat kyllä joiltakin osin siitä, mihin ainakin itse Suomessa totuin.

Muutin Kanadaan tammikuussa. Jotkut paikalliset voivottelivat, että miten ihmeessä minä kestän lumen ja pakkasen kanssa. Sain paitsi kertoa, että rakastan talvea, myös muistuttaa, että tulen Suomesta, jota ei varsinaisesti tunneta trooppisesta ilmastostaan. Mutta vaikka kylmään on Suomessakin tottunut, kyllä talvi täällä on oikeasti talvi. Viime vuosina ei ainakaan Helsingissä ole kovin usein saatu nauttia siitä, että lunta ja pakkasta olisi viikosta toiseen. Mennyt talvi oli tosin Ontariossakin normaalia lämpimämpi, mutta kinoksia ja kylmää riitti silti. Muuttomatkani – se kuuluisa 38 tunnin reissu – keskeytyi ja viivästyi lumimyrskyjen vuoksi. Niitä täällä on ja ne ovat sellaisia, joita en ole Suomessa eläessäni koskaan nähnyt. Esimerkiksi maaliskuu alkoi myräkällä, joka pudotti taivaalta hetkessä metrin lunta, toi mukanaan varsin navakan tuulen ja kesti koko päivän. Näkyvyys oli noin… no, sitä ei juuri ollut. Tiet olivat alijäähtyneen veden ja myrskyn liukastamat ja koska täällä talvirenkaat eivät ole mikään pakko, liikenteessä näkyi varsin mielenkiintoisia tilanteita. Koulubussit jäivät monen monta kertaa varikolle (eli koulupäiviä peruttiin) ja meidän seurakuntamme nuorteniltoja jouduttiin jättämään jokunen pitämättä, kun sääolosuhteet eivät olleet meidän puolellamme. Ihan oma taiteenlajinsa siis tämä talvi täällä.

Mutta eipä kevät jää paljoa huonommaksi. Se alkaa varhain ja on vähintäänkin oikukas. Saman viikon aikana saattaa tarvita toppatakkia ja läkähtyä pelkässä t-paidassa. Paikallisia tosin alkoi näkyä t-paidoissa ja shortseissa miltei heti kun lämpötila nousi hieman nollan yläpuolelle. Hulluja nämä kanadalaiset.

Viime päivinä Ontariossa on saatu nauttia helleaallosta. Tämän lauseen kirjoitin kolme päivää sitten tämän postauksen ensimmäiseen versioon. Pari viime viikkoa Ontariossa nimittäin nautittiin aikamoisesta helleaallosta.  Tai ainakin minun tapauksessani kärsittiin.Syyskuu oli erään arvion mukaan “kuumin miesmuistiin”. Lämpötila huiteli yli 30 asteen ja kosteusprosenttien ollessa vähintään kohtalaisia, alkoi olo olla jokseenkin tukala. Nukkuminen oli mahdotonta ja pelkkä paikallaan seisominen sai hien virtaamaan. Voinette kuvitella miten mukavaa oli vetää aamuisin päälle musta papinpaita. Lämpövaroitus oli voimassa kunnes lämpötila tiistaina laski ”leppoisaan” 28 asteeseen. Tämä kesä on mennyt minulta täysin ohi, enkä rehellisesti sanottuna muista siitä juuri mitään. Suru-uutisten, Suomen ja Kanadan välillä reissaamisen ja työn yhdistelmä piti huolen siitä, etten kiinnittänyt säähän, viikkojen kulumiseen tai mihinkään muuhunkaan ylimääräiseen juuri huomiota. Olen kuitenkin antanut kertoa itselleni, ettei kesä ollut tänä vuonna mitenkään erityisen hyvä vaan sää oli kolea ja sateinen. Normaalistihan kunnon helteet ovat täällä ihan peruskauraa. Viime viikolla paahteessa kävellessäni näinkin erään liikkeen edessä kyltin, jossa teksti iloitsi ”Summer, is that you?” Ja jottei pääsisi unohtumaan, miten iso tämä maa on, niin lienee syytä mainita, että samaan aikaan kun täällä kärvisteltiin helteiden armoilla, Albertassa satoi ensilumi.

Mutta sitten tuli tämän viikon keskiviikko, lämpötila tippui Sudburyssakin parikymmentä astetta ja sen jälkeen ulkona onkin tarvinnut pitkähihaisen lisäksi takinkin. Kävellessäni eilen kirkolle ehdin jopa harmitella, etten ottanut hansikkaita mukaan. Ja minä olen ihminen, jolla on aina kuuma. Syksyn voi siis varmaankin sanoa nyt tulleen. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, sillä syksy on minulle aina uusien alkujen, virkistäytymisen ja luovuuden aikaa. Ja jos meininki jatkuu samanlaisena kuin tähän asti, sää tarjoaa runsaasti päiviteltävää pitkin syksyäkin. Small talk jatkukoon.

Kanadalainen koti

21886898_10155724143333555_914601804_o21908100_10155724143783555_2003217363_o

Millainen on tyypillinen kanadalainen koti? Otetaanko kengät pois jalasta sisään tullessa? Millainen on kanadalainen sisustustyyli? Yltääkö kokolattiamatto keittiöönkin ja mitä löytyy jokaisesta kanadalaiskodista? Muun muassa tällaisia kysymyksiä minulta on kahdeksan kuukauden aikana kyselty. Ehkä niihin on nyt aika vastata blogissakin.

Ollaanpa taas rehellisiä. Olen kyllä vieraillut useissa kanadalaiskodeissa, mutta otantani on edelleen aivan liian suppea, jotta voisin tehdä kovin valistuneita johtopäätöksiä siitä, millainen on kanadalaisen asumisen filosofia. Tässä kuukausien aikana olen kuitenkin huomannut, että täkäläisistä huusholleista löytyy suurella todennäköisyydellä ainakin muutama sellainen juttu, johon en ainakaan kovin monessa suomalaiskodissa ole törmännyt.

Vastataanpa ensin alussa esitettyihin kysymyksiin. On kai vähän luonnollisesti vähän hankala sanoa, mikä on tyypillinen kanadalainen koti. Näin valtavaan maahan, jossa on jos jonkinlaista ilmastoa ja aluetta, mahtuu tietysti noin miljoona erilaista normaalia. Vancouverissa ja Nunavutissa asutaan todennäköisesti aika eri tavalla, samoin kaupungeissa ja maaseudulla. Kaikilla ei ole sitä tässä blogissa liian usein mainittua kokolattiamattoa, joku sisustaa niukasti ja toinen runsaammin.

Kotoisen Sudburyn maisemaa hallitsevat suurten kerrostaloalueiden sijaan omakoti- ja pientalot. Ulkoapäin vaatimattomaltakin näyttävä talo saattaa kätkeä sisäänsä vaikkapa neljä erillistä asuntoa. Varsinaisia tilaihmeitä nämä täkäläiset talot, siis! Itse asun vuokralla paikallisella mittakaavalla isossa apartment buildingissa. Vuokraa en maksa nettipankissa kuten vielä Suomessa tein vaan kirjoittamalla shekkejä. Aluksi shekit tuntuivat minusta jotenkin kamalan riskialttiilta maksukeinolta ja mietin, onko kukaan koskaan kuullut esimerkiksi tietoturvasta. Mutta maassa, jossa ihan joka torpassa ei välttämättä ole minkäänlaista nettiyhteyttä, on tietysti ihan järkevää olla olemassa muitakin maksutapoja kuin nettipankki. Nykyään shekkien kirjoittaminen sujuu jo ihan rutiinilla.

Kenkiä ei täällä jätetä jalkaan sisälle tullessa. Siihen ei kyllä suomalainen luontoni suostuisikaan taipumaan. Ja koska se pahamainen kokolattimattoni – joka ei onneksi yletä kylppäriin tai keittiöön (sellaisestakin olen kuullut) – imaisee sisäänsä jokaisen pölyhiukkasen ja hiekanmurun, on ihan onnikin, etteivät kengät pääse eteistä pidemmälle. Maton pitäminen edes suht puhtaana on nimittäin ihan tarpeeksi suuri urakka muutenkin. Kaikilla ei tietysti mattoa ole ja viimeistään täällä olen huomannut sen, miten paljon lattiaratkaisut voivat vaikuttaa koko asunnon yleisilmeeseen.

Karkeasti yleistäen voisi kai sanoa, että paikallinen sisustustyyli on skandinaavista tai suomalaista vastaavaa paljon raskaampi, koristeellisempi ja sävyiltään tummempi. Olen esimerkiksi yrittänyt jo monta kuukautta löytää itselleni uusia lamppuja makuuhuoneeseen, mutta vielä yhdestäkään kaupasta en ole löytänyt sellaisia, jotka eivät näyttäisi omaan silmääni kovin mahtipontisilta. Kaikenlaista ”kullattua”, höyhenillä ja glitterillä koristeltua tai jykevällä jalalla varustettua ratkaisua kyllä löytyy, mutta sellaiset yksinkertaisen tyylikkäät vaihtoehdot loistavat poissaolollaan. Yritin löytää lohtua Ikeasta, josta Suomi-kotinikin suosikkilamput olivat, mutta ainakaan heidän nettikaupassaan ei apua ollut tarjolla. Metsästys jatkukoon.

Mitä sitten löytyy jokaisesta kanadalaiskodista? Saattaa olla liioittelua sanoa, että ihan jokaisesta, mutta suurella todennäköisyydellä monesta ainakin. Äkkiseltään mieleeni tulevat ainakin flat sheet, Kleenex-paketti, kolikkopurkki, kylpyhuoneen tuuletin ja maitokannu.

Flat sheet (jos joku tietää tälle suomenkielisen nimen, kuulen sen mielelläni) oli ennen Kanadaan muuttoa minulle tuttu vain elokuvista. Se on siis aluslakanaa muistuttava yksinkertainen lakana, jonka päälle peitto levitetään. Täällä ei nimittäin juuri näy sellaisia meikäläisiä täkin ja pussilakanan yhdistelmiä vaan iltaisin kömmitään flat sheetin ja sen päälle levitetyn peiton/huovan alle. Aluksi olin tästä uudesta tuttavuudesta jotenkin todella innoissani, mutta pian kyllästyin ja siirryin takaisin tuttuun pussilakanan ja peiton liittoon.

Kleenex-paketti tuntuu löytyvät paitsi jokaisesta kanadalaiskodista myös ainakin lähes jokaisesta kanadalaisesta autosta. Ei siis ihme, että näitä nenäliinapaketteja myydään kaupoissa monen laatikon pakkauksissa. Itseasiassa ihan kaikki Kleenex ei ole Kleenexiä. Kleenex on nimittäin oma tuotemerkkinsä, mutta muidenkin valmistajien nenäliinoja kyllä kutsutaan usein Kleenex-nimellä ihan surutta, vaikka tissue niiden yleisnimi onkin.

Kolikkopurkki. Talomme pyykkikoneet ovat paikalliseen tapaan kolikkokäyttöisiä. Yksi koneellinen puhdasta pyykkiä maksaa 2,50 dollaria ja koska koneet hyväksyvät vain yhden dollarin ja 25 sentin kolikoita, näitä kahta lajiketta täytyy aina olla saatavilla. Pankeista saa toki ostettua kolikoita rullatavarana, mutta minä erotan yleensä sopivat kolikot myös lompakkoon kertyneistä vaihtorahoista. Pidän kolikoita omassa purkissaan, josta on helppo napata mukaan sopiva summa. En kyllä tiedä käyttääkö moni muukin kolikkopurkkia, mutta minä en ainakaan ennen Kanadaan muuttoani tällaista tarvinnut, joten luetaan se tässä paikalliseksi erikoisuudeksi. Kanadassa muuten yhden ja kahden dollarin kolikot tunnetaan lempinimillä loonie ja toonie.

Kylpyhuoneen tuuletin. Kyseessä ei siis ole erillinen, kylpyhuoneeseen tuotava tuuletin vaan kiinteä osa kylpyhuonetta. Omassa asunnossani tuuletin täytyy erikseen laittaa päälle, joissakin kodeissa tuuletin lähtee hurisemaan samalla kun valo laitetaan päälle. Ajatuksena siis on, että esimerkiksi suihkun jälkeen tuulettimen voi napsauttaa päälle kosteuden, kuumuuden ja mahdollisten hajujen poistamiseksi. Bakteerit viihtyvät kosteassa ja lämpimässä, joten tuulettamalla kylppäriä estetään suotuisten kasvuolojen syntyminen. Myönnän käyttäväni tätä kotona liian harvoin, koska hermoni eivät kestä tuulettimen hurinaa.

Maitokannu. Täällä maitohyllystä löytyy maitopurkkien lisäksi myös pussimaitoa. Siis muovipusseja, joiden sisällä on kolmeen pienempään pussiin pakattuna yhteensä neljä litraa maitoa. Kätevää! Ei muuten tarvitse tulla ihan Kanadaan asti pussimaitoa kokeillakseen, Virostakin löytyy. Koska fysiikan lait ovat mitä ovat, pussimaidolle tarvitaan tietysti myös oma kannunsa. Muuten avatun pussin säilyttäminen jääkaapissa olisi suhteellisen hankalaa, eikä kahvimaidon kaataminenkaan olisi ihan yhtä simppeliä kuin kannun kanssa. Maitokannuksi kai kelpaa mikä tahansa tötsä, mutta kaupoissa myydään ihan tätä tarkoitusta varten tehtyjä kannuja. Ne ovat maitopusseille juuri oikean kokoisia ja siksi ihan näppäriä. Siitä vain pussi kannuun, pussin kulma auki ja kaatamaan! Jos haluat tutustua aiheeseen tarkemmin, kannattaa katsoa tämä. Maidon kaataminen tosin on jossakin määrin taitolaji, eikä aina suju ihan yhtä vaivattomasti kuin videolla. Varomaton saattaa huomata, että puoli pussia maitoa levisikin kahvikupin sijasta pöydälle. Pussimaito ei muuten ole mikään yleiskanadalainen juttu, kuten tämä video osoittaa. Mutta Ontariosta näitä siis löytyy!

Lomakuvia

Oltuani Suomessa vietetyn loman jälkeen kotona Kanadassa jo muutaman päivän, jetlag on menettänyt vahvimman teränsä ja arki alkanut taas hiljalleen rullata. Vaikka loma olikin onnistunut ja vaikka reiluun kolmeen viikkoon mahtui lukemattomia rakkaiksi muistoiksi aikanaan jalostuvia ihania hetkiä, naurua, yhdessäoloa, reissuja ja lepoa, aika kotimaassa herätti myös syvän ristiriitaisia tunteita. Siinä määrin, että vielä niitä ei ole mahdollista pukea sanoiksi tai paketoida blogipostaukseksi. Sen kirjoituksen aika on myöhemmin. Etukäteen voi kuitenkin paljastaa sen, että olen jo monta päivää hymyillyt hölmönä sellaista onnellisuuden ja kiitollisuuden sävyttämää hymyä. Sen on aiheuttanut havahtuminen yhä uudelleen ja uudelleen siihen miten muuttamalla maailman toiselle laidalle olen tainnut löytää tästä suuresta maailmasta, rosoisesta arjesta ja säröjen täyttämästä elämästä paikan, joka tuntuu olevan täysin minun.

Koska lomatunnelmia on pakko vielä vähän prosessoida, on aika kuvapostauksen. Tämä on siis visuaalinen reportaasi siitä, mistä loma Suomessa koostui: hyvästä ruuasta, mitä parhaimmasta seurasta, maaseudun rauhasta, metsän tuoksusta, suomalaisista marjoista, piipahduksesta iki-ihanaan Tallinnaan, vanhoista kotiseuduista ja lempparipaikoista. Niin ja sen verran paljon tykkään työstäni, että sitä oli pakko lomallakin vähän päästä tekemään sekä viroksi että suomeksi. Kuvien ulkopuolelle jäävät mm. eräs lauantai, joka meinasi viedä meikäläisen sairaalaan (kaikki hyvin) ja ne liian monet kupilliset kahvia.

Kiitos, Suomi. Kiitos perheestä, ystävistä, tervehdyttävästä luonnosta ja niistä suunnitelluista ja yllättävistä kohtaamisista urheiluvaateliikkeissä, kaduilla, kirkoissa, lounasruokaloissa ja kahviloissa, joiden jälkeen sai ihmetellä, että miten minä olen tuohonkin ihmiseen saanut tässä elämässä törmätä. Hyvä oli olla, hyvä oli tulla takaisin.

21200629_10155671890928555_3914707915583424455_o.jpg
21441516_10155689657683555_401281643_o21534322_10155689657673555_1340680145_o21439327_10155689657638555_432016023_o21458672_10155689657603555_1816507209_o21439237_10155689657298555_1456819385_o21460079_10155689657263555_1434968636_o21441338_10155689657218555_327678746_o21441448_10155689657188555_1349277397_o21439245_10155689657173555_530467107_o21458761_10155689657163555_1569384971_o21459913_10155689657053555_844841409_o21439312_10155689657048555_1060005579_o21441374_10155689656718555_222939442_o21439514_10155689657018555_273754482_o21441625_10155689656708555_140815104_o21534326_10155689656998555_421828999_o

 

 

Lähtötunnelmia

20773673_10155615008523555_1608009848_o20689976_10155614573778555_7330237862184661883_o

Mitä meinaat tehdä 7.8. klo 15? Mä nimittäin saavun silloin Helsinki-Vantaalle ja tarviin kyydin… jonnekin.
– Varmaan tulen noutamaan, jonnekin?

Tämä viestinvaihto käytiin minun ja veljeni välillä joitakin kuukausia sitten, kun olin juuri ostanut lentoliput tullakseni lomalle Suomeen. Kesken oman viestini kirjoittamisen tajusin, että vaikka kuinka olin matkalla kohti kotimaata, minullahan ei enää ollut siellä asuntoa. En siis ollut ihan varma siitä, minne olin kyytiä pyytämässä. Paluu kotimaahan – vaikkakin vain ihan lyhyeksi aikaa – on aiheuttanut minussa omituisia tuntemuksia. Sen tajuaminen, ettei omista Suomessa enää mitään, on kaikista hämmennystä aiheuttaneista tekijöistä vain yksi.

Viime postauksessani kerroin hieman ikävämmissä merkeissä tehdystä matkastani Suomeen. Silloin tulin siis hautaamaan minulle äärimmäisen läheistä ja rakasta ihmistä. Tuo reissu oli jo lähtökohdiltaan kovin tunteikas, eikä matkaohjelmaani mahtunut kuin yksi asia. Suomessa tulostani tiesi etukäteen oikeastaan vain perheeni, enkä siis varannut aikaa ystävien tapaamiselle tai vaikkapa rennolle oleskelulle kahviloissa. Siihen minulla ei olisi ollut voimavarojakaan. Siksi kyseistä piipahdusta ei kaiketi voi pitää kovin hyvänä kuvauksena siitä, millaisia ajatuksia matka Suomeen – ensimmäinen ulkosuomalaisena tehty visiitti kotimaahan – saa aikaan. Nyt loman kynnyksellä siitäkin voi jotain sanoa. Oikeastaan tämän tekstin otsikko on kyllä huijausta. Olen nimittäin ollut Suomessa jo muutaman päivän, joten mistään lähtötunnelmista ei kai enää voi puhua. Tämä blogi on kuitenkin alkujaan perustettu jonkinlaiseksi terapiaksi, joten sen hengessä voinemme palata ajassa ja olossa hiukan taaksepäin. Ja oikeastaan, tästä aiheesta kirjoittaminen vasta näin jälkikäteen saattoikin olla aika hyvä ratkaisu.

Muuttaessani Kanadaan kaikki oli – tietysti – uutta ja ihmeellistä. Oli tottuminen siihen, että ympärillä puhutaan englantia ja ranskaa suomen sijasta. Oli tottuminen uudenlaiseen raejuustoon ja siihen, että tuttu meikinpoistoaine maksoikin kolme kertaa enemmän kuin Suomessa. Oli tottuminen siihen, että vuokra maksetaan shekeillä ja että teissä on enemmän monttuja kuin ehjiä osuuksia. Ja ainiin, olihan siinäkin tekemistä, että aloitti elämänsä uudelleen tuhansien kilometrien päässä kaikesta tutusta ja turvallisesta. Kun moni sellainen asia, joka Suomessa olisi hoitunut simppelisti, vieläpä kaiken lisäksi tökki, siinä oli sopeutumista kerrakseen yhdelle ihmiselle. Vaikka alkuni Kanadassa olikin paljon sujuvampi ja kivuttomampi kuin olin etukäteen ajatellut ja vaikken missään vaiheessa ole sekuntiakaan katunut päätöstäni lähteä, tunsin hetkittäin halua palata Suomeen viikoksi. En siksi, että olisin ikävöinyt takaisin, vaan siksi, että Suomessa tietäisin, miten mikäkin toimii, mistä löytää mitäkin ja keneltä kysytään apua mihinkin asiaan. Aivoni tarvitsivat kaiken uuden keskellä lepoa – halusin yhden sellaisen viikon, että voisin elää arkea ihan rutiinilla, edes puolittain autopilotilla ilman, että jokaisen päivän jokainen yksityiskohta oli mietittävä erikseen. Siksi – kun ostin lentoliput ja tiesin suuntaavani elokuussa Suomeen muutamaksi viikoksi – olin onnesta soikeana. Sanomattakin on selvää, että myös mahdollisuus nähdä perhettä ja muita rakkaita veti suuta hymyyn.

Mutta sitten elo Kanadassakin alkoi asettua. Ihan joka päivä tai viikko ei tarvinnutkaan enää painia jonkun ongelman tai selvityksen kanssa ja silloin kun tarvitsi, tiesi jo aloittaessaan, miten asiat hoidetaan. Raejuustoon oli tottunut ja shekitkään eivät enää aiheuttaneet ihmetystä. Odotin lomaa edelleen innoissani, mutten enää ensisijaisesti siksi, että kohdemaana oli Suomi, jossa kaikki on tuttua. Nyt odotin pääseväni halaamaan, istumaan yhdessä kahvilla ja viettämään pitkiä lounaita kuulumisia vaihdellen. Niin ja täydentämään varastojani sellaisilla tutuilla luottotuotteilla, joita jokainen piskuinenkin S-Market on pullollaan, mutta joita ei Sudburysta saa mistään. Ostoslistat alkoivat olla valmiina jo kolme kuukautta ennen lomaa ja mietin, että tyhjä matkalaukku olisi ainoa mahdollisuus mahduttaa kaikki purnukat, paketit ja pussukat mukaan.

Sitten tuli uutisista kauhein ja edessä olikin ylimääräinen matka Suomeen. Koko kamaluus sai ymmärtämään, että koti onkin nyt Kanadassa. Siellä ovat kirjani, mummoni kutomat villasukat ja perhe, joka on kantanut, kun en surultani ole itse jaksanut. Siellä on kuntosalini, ruokakaupan kanta-asiakaskorttini ja C-3PO-figuurini. Kun palasin Suomesta Kanadaan, tunsin palanneeni kotiin. Ja se tuntui valtavan hyvältä.

Paluuni jälkeen suhteeni uuteen asuinmaahan ja -kaupunkiin olikin aika toinen kuin lähtiessä. Arvostin monia asioita paljon enemmän ja moni sellainen asia, joka oli aiemmin ärsyttänyt, ei kiusannutkaan enää. Huomasin, että olin sopeutumisvaiheessani rakentanut mielessäni kuvaa Suomesta paratiisina, jossa kaikki on auvoista, toimii mutkattomasti ja elämä hymyilee. On totta, että moni asia on Suomessa äärettömän hyvin. On totta, että moni asia pelittää Suomessa ja Helsingissä huonoinakin hetkinä paljon paremmin kuin Sudburyssa parhaimmillaan. On totta, että ikävöin puhdasta ilmaa, siistiä luontoa ja hiljaisia metsäpolkuja Kanadassa aivan hirveästi. On totta, että se Suomesta saatava raejuusto vain on paljon parempaa kuin kanadalainen vastineensa. Mutta kun elämä ei ole vain toimivia junayhteyksiä, metsälenkkejä tai sitä, että kaupasta saa juureen leivottua ruisleipää. Elämä on ennen kaikkea yhteyttä toisiin. Tänä keväänä opin, että sitä yhteyttä on Kanadassa paljon luontevampaa luoda ja ylläpitää kuin Suomessa. Ja että se yhteys tekee ihmisen aika paljon onnellisemmaksi kuin se, että joka kyläkaupasta saa spirulinaa.

Niinpä, kun muutama viikko sitten palasin Sudburyyn ja aloin jo henkisesti valmistautua seuraavaan Suomen-matkaan, olo oli todella outo. Ei enää siksi, ettei minulla ole Suomessa kotiosoitetta, työpaikkaa tai edes sosiaaliturvaa vaan siksi, että mietin mitä minä muka siellä Suomessa sitten tekisin. Tämä siitäkin huolimatta, että kalenteri alkoi jo aikoja sitten täyttyä menoista ja puuhasta. Juu, mahdollisuus viettää aikaa niiden kaikkein tärkeimpien ihmisten kanssa tuntui edelleen äärimmäisen hyvältä syyltä lähteä matkaan. Mutta samalla ajatus matkalaukkuelämästä omassa synnyinkaupungissa, jossa moni asia oli ehtinyt seitsemässä kuukaudessa muuttuakin, tuntui kummalliselta. Ajattelin, että Kanadassakin olisi paljon nähtävää, koettavaa ja tutustuttavaa ja nyt lähden Suomeen elämään sitä samaa elämää, jota jo ehdin 27 vuotta elää. Mitä lomaa se muka olisi? Mietin, miksi odotin niin innolla niiden tuttujen rasvojen ja muiden mömmöjen raahaamista maailman toiselle puolelle? Sehän oli paitsi aika turhamaista, myös merkki vahvasta napanuorasta Suomeen – siitä, etten ollut vielä ihan valmis päästämään kokonaan irti edes vähemmän tärkeissä asioissa. Ja siitä, etten uskonut voivani löytää yhtä hyviä tai parempia tuotteita Kanadasta.

Nyt kun olen ollut Suomessa muutaman päivän, tunnelmat ovat taas vähän toiset. Vaikka olenkin läpeensä tutussa maassa ja kaupungissa, lomaahan tämä tietysti on.  Työt ovat maailman toisella laidalla ja voin sopia vaikka kymmenet kahvilatreffit yhdelle päivälle, koska minun ei tarvitse huolehtia arkisista velvollisuuksista, aikatauluista, to do-listoista tai laskujen maksamisesta. Vaikka olenkin asunut Kanadassa vasta alle vuoden, suomalaisissa katukylteissä, rekisterikilvissä ja kauppakeskuksissa on jo nyt aavistus kummallista tuttua eksotiikkaa. Asun kaupunginosassa, joka on kyllä tuttu, mutta jossa en ole koskaan asunut – en siis voi seurata vanhoja arkirutiinejani, mikä on lomalla aika hyvä asia. Arvostan jokaista perheen ja ystävien kanssa vietettyä sekuntia ihan äärimmäisen paljon, koska en tiedä milloin saan taas olla heidän kanssaan samassa maassa ja tiedän jo sekin, millaista on sitten taas olla erossa. Ja – näin uskallan väittää – niin arvostavat hekin. Se tekee yhteisistä hetkistä hyvin erityisiä. Tuttu raejuusto maistuu vielä entistäkin maukkaammalta, suomalaiset mansikat ovat kuin taivaan mannaa niiden lähinnä puulta maistuvien jenkkiversioidensa rinnalla eikä tämä puhdas, raikas ja hiljainen luonto ei ole koskaan hellinyt minua näin ihanasti. Suomessa on kamalasta jetlagista huolimatta ollut mielettömän hyvä olla. Ja silti, kun ajattelen syyskuuta ja paluuta Kanadaan, minua ei ahdista. Ei kiukuta loman loppuminen, ei mietitytä jättää Suomea ja kaikkea taas taakse epävarmana siitä, tulenko tänne ensi vuonna lainkaan. Tuntuu vain hyvältä saada palata uuteen, mutta jo vähän tuttuun kotiin. Omaan elämään.

Mutta silti ja kaikesta huolimatta, Prisma on ainakin tämän ulkosuomalaisen taivas maan päällä. Että sori vaan, Wal-Mart. Niin ja kyllä minä aion silti tuoda Kanadaan vähän Garnieria, Lumenea ja Jenkki Professionalia. Mutta ehkä vain puoli laukullista.

Kun Kanadasta tuli koti

17879898_10155209361723555_1524432546752854016_o

Emmin pitkään tämän tekstin kirjoittamista, enkä oikein vieläkään ole varma, pitäisikö tätä kirjoittaa lainkaan. Jos luet tätä, olen ilmeisesti rohkaistunut julkaisemaan jotakin, jonka kirjoittaminen on ollut minulle äärimmäisen vaikeaa, jopa kivuliasta. Vaikka olenkin käsitellyt blogissani uuden kotimaani ja -kaupunkini turhauttaviakin puolia, on tämän päiväkirjan sisältö pysynyt pääosin aika kevyenä, osin jopa pinnallisena. Toisaalta se on ollut luonnollista. Sopeutumiseni Kanadaan ja monen uuden asian prosessointi on vielä niin kesken, että minkäänlaisia syväluotaavia analyyseja on ollut mahdotonta tehdä. Toisaalta olen tarkoituksella vältellyt liian henkilökohtaisia teemoja tai tunnelmia, koska niiden avaaminen muiden kuin kaikkein lähimpieni, edes pienen lukijapiirin, nähtäviksi ei ole tuntunut minusta hyvältä.

Olen aiemminkin maininnut, että olen kuvitellut ensimmäisen vuoden ulkomailla menevän lähinnä sopeutumiseen ja ihmettelyyn. Sen jälkeen voi jo vähän syvemmin arvioida, mikä on oma paikka uudessa ympäristössä, millaisia arvoja ympäröivä yhteiskunta edustaa, mitä siinä erityisesti arvostaa ja mikä ei tunnu omalta laisinkaan. Mutta sitten tapahtui jotakin, jonka vuoksi voin jo näin puolen vuoden jälkeen puhtaalla sydämellä ja vilpittömästi sanoa, että Kanada on nyt koti. Jotakin niin henkilökohtaista, että vaikka tämä valtava maa on vielä niin monin tavoin täysin vieras, vaikka tunnen täällä vain kourallisen ihmisiä ja vaikken ole vielä syönyt yhtäkään poutine-annosta, minut on hitsattu nyt tiukasti tähän maahan ja sen ihmisiin. Koska kyse on aika käänteentekevästä hetkestä ulkosuomalaisen elämässä, on tätä kai hieman avattava. Se tarkoittaa myös hyvin henkilökohtaisen asian jakamista teidän kanssanne.

Pari kuukautta sitten sain Suomesta suru-uutisen. Minulle äärimmäisen läheinen, rakas ja tärkeä ihminen oli yllättäen kuollut. Sankarini, tukipilarini, inspiraationi ehtymätön lähde, olikin yhtäkkiä poissa. Hän, joka opetti, että naiset pystyvät ihan mihin tahansa, ei enää ollutkaan täällä. Se käsittämättömän vahvalla oikeustajulla varustettu ihme, jonka sutkautuksia olisin voinut tuntikausia kuunnella, ei jakaisikaan enää elämänviisauksiaan. Enää en voisi kertoa, kuinka paljon rakastan. Enää en voi edes puhua hänestä preesensissä, on käytettävä imperfektiä. Aikamuotoa, joka sulkee rakkaan ihmisen ikuisesti kosketukseni ulottumattomiin. Kaksi kuukautta ennen kuin olisimme taas nähneet, kinastelleet hetken politiikasta ja katselleet sitten viljapellon hidasta tanssia loppukesän lempeässä illassa, hän poistuikin tästä elämästä. Jälleennäkemistä on siirrettävä tuonnemmaksi.

Välimatka Suomessa oleviin rakkaisiin – se sama, jonka sosiaalinen media ja teknologia olivat kutistaneet yhden sovelluksen mittaiseksi – kasvoi uutisen myötä kertaheitolla valovuosien verran. Maailmani tuntui romahtavan joka nurkastaan ja tajuntaani iski kovaa ymmärrys siitä, että täällä minä olen yksin ja kykenemättömänä olemaan tukena siellä, missä toiset surivat yhtä kovaa. Ei voinut ottaa yöbussia, aamun ensimmäistä junaa tai tehdä nopeaa pyrähdystä lähemmäs. Jokainen kilometri minun ja Suomen välissä tuntui yksinkertaisesti väärältä. Pelkkä aikaero loi omat haasteensa sille, että olisi voinut soitella läheisilleen kun tuntui siltä, että olisi pakko saada jutella jonkun sellaisen kanssa, joka myös tunsi edeltä menneen. Päätös lähteä oman unelman perässä maailman toiselle laidalle satutti hetkittäin, vaikken olekaan tätä ratkaisuani hetkeäkään katunut. Toisaalta, menetyksen keskellä olen tuntenut myös syvää kiitollisuutta siitä, että olen hetken aikaa saanut kulkea tässä elämässä tuon ihmeellisen ihmisen kanssa.

Nämä kuukaudet ovat siis olleet äärimmäisen raskaita. Muistan tästä ajasta lähinnä sumuisia aamuyön hetkiä, kun unettoman yön jälkeen havahduin siihen, että kello alkoi Suomessa olla sen verran, että voisin taas jutella lähimpieni kanssa. Niin ja sen, että yksi elämäni raskaimmista keväistä on myös ollut yksi ylivoimaisesti upeimpia aikoja elämässäni.

Kävi nimittäin niin, että kun ihmiset saivat kuulla tilanteestani, minut ympäröitiin sellaisella hyvyydellä, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Ovelleni tuotiin ruokaa, halauksia, kukkia ja – mikä kaikkein arvokkainta – rakkautta. Minua tultiin sinnikkäästi hakemaan jäätelölle ja kahville, vaikken usein mukaan lähtenytkään. Ihmiset elivät kanssani, kun kyynelehtien ja järkytyksestä täristen toimitin jumalanpalvelusta vain päiviä tapahtuneen jälkeen ja kun jouduin jättämään kalenteristani muutamia työtehtäviä pois. Seurakuntalaisista naapureihini ja aina paikalliseen hautausurakoitsijaan asti kaikki tarjoutuivat avuksi ja tueksi, soittivat perään ja kyselivät olenhan muistanut syödä. Ihmiset olivat näkyviä Jumalan armon merkkejä, kun olisi ollut helppo vaipua kokonaan surun tummaan vaippaan. Jopa kaupungin toisen luterilaisen kirkon seurakuntalaiset, joista ylivoimaisesti suurinta osaa en ole edes tavannut, lähettivät minulle osanottonsa. Moni pyysi kuulla tarinoita rakkaastani. Kun aiemmin kirjoitin kanadalaisten olevan ihmeellisen ihanaa väkeä, en tiennyt, että heistä löytyy seuraavakin vaihde. Nyt tiedän. Siinä missä suomalainen vastaavassa tilanteessa helposti ottaa etäisyyttä, pelkää ettei osaa sanoa mitään ”oikeaa” ja jättää yhteydenpidon surevan vastuulle, kanadalainen ei jää odottelemaan. Hän ymmärtää, että kova suru lamauttaa ja ottaa ohjat omiin käsiinsä. Omaa tilaakin toki saa, jos sitä tuntee tarvitsevansa. En voi sanoin kuvailla sitä kiitollisuutta, jota tunnen jokaista kohtaamaani ihmistä kohtaan. Syvän surun keskellä toivo on tänä keväänä ollut todellisempaa kuin koskaan. Se on tuntunut kehon joka solussa, vienyt läpi vaikeiden päivien ja saanut järkkymättömällä varmuudella luottamaan siihen, että aamun kirkkaus voittaa tämänkin pimeyden.

Kriisi saattaa toisinaan yhdistää. Hollywood-elokuvissa on varmaa, että olipa pariskunta sitten kuinka huonoissa väleissä tahansa, tai vaikka jo eronnutkin, jos he joutuvat yhdessä maailmanlopun melskeeseen, koko homma päättyy suuteloon ja yhteenpaluuseen (katsokaa vaikkapa Die Hard, Jurassic Park III, Airplane!, 2012 ja Twister). Vaikka olimmekin Kanadan kanssa jo valmiiksi oikein mukavissa väleissä, nämä kuukaudet ovat saaneet minut ymmärtämään, miten hyvä täällä on olla. Tämän maan syleilyssä olen itkenyt suruani pienemmäksi. Tämä maa on antanut minulle kaiken voittavaksi lääkkeeksi perheen, vaikka kaikki sukulaiseni ovat 7000 kilometrin päässä.

Muutama viikko sitten matkustin Suomeen saattamaan rakasta ihmistä. Toimitin elämäni vaikeimman työtehtävän, joka repi sydämeni palasiksi ja oli samalla elämäni ylivoimaisesti suurin kunnia. En Kanadassa asuessani ole potenut koti-ikävää. Silti, lähtiessäni pelkäsin, että olisi vaikea palata takaisin Sudburyyn, kun saisin viettää aikaa sen ihan biologisen perheeni kanssa tutuissa ympyröissä, ilman kokolattiamattoa, hiljaisuudesta ja metsälenkeistä nautiskellen, ruisleipä kainalossani. Matkan viimeisinä päivinä tunsinkin, että haluaisin jo kovasti palata kotiin. Mutta se koti, jota kaipasin, olikin Pohjois-Euroopan sijasta Pohjois-Amerikassa.